Vaahtosin tässä hetki sitten siitä kuinka aion tehdä itsestäni tänä vuonna onnellisen. Hassu sattuma, sillä tänään eräs exäni lähestyi minua. Meillä oli semivakava suhde, muutama vuosi sitten ja leikkimielessä puhuimme perheen perustamisesta ja häistä. Asuimme tuolloin kaukana toisistamme suurimman osan ajasta tapahtui kommunikaatiomme lähinnä pikaviestimien kautta. Suhteemme kaatui yhteisestä sopimuksesta, sillä olimme ajan kuluessa muuttuneet enemmän ystäviksi kuin rakastavaisiksi. Kummallakin oli omat ihastuksensa tuolloin ja vaikka erosimme ystävinä, ei kumpikaan enää osannut puhua toiselle, joten olemme viettäneet hiljaiseloa erostamme lähtien. Nyt hän kuitenkin lähetti minulle lyhyen viestin, joka sai minut hymyilemään. Tuntui kuin olisin saanut vanhan ystävän takaisin. Luultavasti tuo viesti oli vain sattumaa ja hän vain halusi sanoa sen mitä kirjoitti, eikä mitään sen kummempaa, on sillä minulle symbolista arvoa. Ehkä en olekaan polttanut kaikkia siltoja takanani.

 

Minulla ei ole huonoja muistoja vanhasta ystävästäni, mutta ei minulla myöskään ole romanttisia haihatuksia siihen suuntaan. En minä tietenkään sano, ei jos hän haluaa joskus tavata, mutta en minä kuvittele, että vain koska hän lähestyi minua meitä odottaisi yhteinen tulevaisuus. Hänen ystävyyttään olen kuitenkin kaivannut, sillä olimme niin hyvin samalla aaltopituudella ja se on minulle todella harvinaista miesten kanssa.

 

Tänään luin lehdestä Lieksalaisesta ketjukolarista, jonka syynä oli ollut autolla liikkuneen miehen huomion kiinnittyminen kauniiseen naiseen. Kuulostan ehkä turhamaiselta, mutta kyllähän tuollainen tunnustus tuntuisi upealta. Valitettavasti vain Ikisinkku ei ole kolareita aiheuttavan upea nainen (vielä). En nyt ehkä kolareita haluaisi aiheuttaa, mutta hivelisihän se tätä mustelmille hakattua sieluani, jos joku pitäisi minuakin oikeasti kauniina. Siihen on siis pyrittävä.