Ihanaa pikkujoulut pienessä töllissä keskellä metsää. Ympärilläni on useita kymmeniä miehiä ja vain muutamia naisia. Huokaan mielessäni, että onneksi nappasin pari ystävätärtä mukaan, sillä nämä miehet eivät ole kovin kranttuja naisten suhteen, joten minäkin saattaisin kelvata... Siinä niitä on pöydät täynnä toinen toistaan oudomman näköisiä miehiä. Elänkö minä oikeasti samassa kaupungissa näiden kanssa? Miksei kukaan näytä tutulta... ja siinä samassa huomaan hänet istumassa nurkkapöydässä parin ystävänsä kanssa. Katson pois päin, kun huomaan hänen katsovan ovelle. Voi luoja, kylläpä herra ponnari näyttää tänään hyvältä, ajattelen ja seuraan ystäviäni peremmälle. Istumme viereiseen pöytään ja jotenkin käy niin, että päädyn asemaan, josta voisin katsella herra ponnaria koko illan suoraan silmiin. Vaivaannun ja välttelen kääntämästä katsettani hänen suuntaansa. En tosin tiedä miksi suhtaudun häneen niin vaikeasti, hänhän on aina ollut  ystävällinen minua kohtaan.

Ilta sujuu mukavasti, kun juttelemme ystävättärieni kanssa niitä näitä. Pöydässämme istuneet miehet katoavat nopeasti boolimaljan ympärille ja tuntuu, että jokainen mies juo kuin viimeistä päivää. Sitä se ilmainen viina teettää. Itse tyydyn vain siemailemaan vettä, sillä en voi sietää punoitusta joka nousee kasvoilleni heti, kun juon tipankin alkoholia. Onnistun välttelemään herra ponnarin katsetta koko alkuillan, en tosin tiedä hakiko hän edes katskontaktia minuun missään välissä, mutta joka tapauksessa välttely toimii oli se sitten molemminpuoleista tai ei. Ohjelmanumerot ovat hauskoja ja tunnelma on hyvä, joten lopulta melkein unohdan että herra ponnari on edes paikalla.

Niin, kunnes hän vainvihkaa hiipii meidän pöytäämme juttelemaan pöytään palanneille miehille. Ymmärrettävää, hehän ovat kuitenkin kavereita. No eiköhän sitten pidä lähteä kahvia hakemaan ja meinaan heittää noustessani voltin ihanilla uusilla korkkareillani. Lievästi nolostuneena soperran jotain typerää ystävättärilleni ja huomaan herra ponnarin katselevan minua. No kukapa ei katselisi ääliötä, joka meinaa kaatua tasaisella lattialla.

Kahvijonossa herra ponnari sitten koettaa virittää ihan yleistä keskustelua, yritän olla mukava ja kyselen jotain myös häneltä, mutta huomaan kyllä selvän puheripulin vaivaavan jokaista vastaustani. Miksi minä selitän noin pitkästi, ei häntä oikeasti kiinnosta, kunhan yrittää olla kohtelias. Juttuhetkemme jää lyhyeksi, kun yksi hänen kavereistaan puuttuu juttuun ja alkaa selittämään omiaan. Minä suljen suuni ja pakenen kahvikuppini kanssa takaisin pöytään, tietämättä että joku on jo kerännyt tarpeeksi rohkeutta boolista. Mikäs se naisihmisiä piristäisikään enempään, kuin se, että tuntematon mieshenkilö tulee esittäytymään boolin rohkaisemana. Olemme kuitenkin kohteliaita reppanalle, kun hän vaikuttaa harmittomalta ja miksi turhaan dissata miestä, joka kuitenkin uskaltautui samaan pöytään kolmen nauravan akan kanssa. Aikansa höpöteltyään mies lähtee metsästämään joko Kari Grandia tai booliastiaa, mistä näistä tietää. Naureskelemme uuden ystävämme jutuille ja jatkamme kahvin juontia.

Puolen tunnin päästä booliastia on tyhjentynyt ja kivassa nosteessa olevat miehet uskaltautuvat juttelemaan niille muutamalle naiselle, jotka paikalle ovat vaivautuneet. Äskeinen reppana palaa ja tuo mukanaan ystävänsä, joka näennäisen tyylikkäistä vaatteista huolimatta paljastuu aika surulliseksi tapaukseksi. Hetken päästä myös kolmas kaverus uskaltautuu pöytäämme ja miehet päätyvät periaatteessa juttelemaan keskenään, vaikka hölmömpikin näkee, että eivät he siihen olleet tulleet toisilleen puhumaan. Keskustelu kääntyy lopulta myös meidän suuntaamme ja huomaan syrjäsilmällä, kuinka herra ponnari taas ilmestyy pöytäämme. En tiedä miksi, sillä hän ei näytä siltä, että hän tuntisi näitä miehiä, jotka pöydässämme nyt istuvat. Lisäksi hän kääntyy ajoittain juttelemaan ystävälleen, joka istuu pöydässä, jossa hän aiemmin istui. Eikä meidän pöydässämme istuminen ainakaan helpottanut juttelemista hänen kanssaan.

Kaikki on okei, eikä ketään meistä haittaa jutella seurassamme olevien harmittomien kaverusten kanssa, joten jäämme pöytään. Kunnes sitten saapuu tyyppi, jota kukaan naispuoleinen henkilö ei toivo pöytäänsä. Ylihumaltunut keski-ikäinen mies, joka näki tilaisuutensa tulleen. Oikein käsipäivää piti sanoa tuolle miehelle, vaikka mieli olisi tehnyt sanoa, että painu sinä käpy ***! Hetken aikaa istuimme vielä pöydässä ja kuuntelimme äijän juttuja, mutta kun äijä päätti kätellä vieressäni istuvaa miestä ylitseni, sain tarpeekseni. Kukaan ei kaipaa viinalta haisevaa äijänkäppyrää niin lähelle itseään tai en ainakaan minä. Liukenimme vähin äänin pöydästä ja pysähdyimme eteiseen naureskelemaan viimeisimmälle pöytäseurueemme jäsenelle. Kukaan meistä ei edes tiennyt oliko hän työntekijä vai vain joku paikallinen huru-ukko, joka oli päättänyt liittyä pikkujouluporukkaan.

Seisoimme hetken eteisessä ja päätimme sitten karata pihalle, jotta saisimme olla rauhassa tuolta iholle tukkivalta mieheltä. Ollessamme pukemassa takkeja yllemme herra ponnarikin saapuu eteiseen. Hän kyseli hieman hätäntyneenä, että emme kai me vielä olleet lähdössä. Selittelin, että ei menisimme vain ulos, koska seura oli käynyt sietämättömäksi. Sitten poistuimme taaksemme katsomatta. Onneksi kyytimme odotteli jo ulkosalla. Koko juhlaseurue oli nimittäin raijattu korpeen linja-autolla, joka oli vain hetkeä aiemmin palannut paluukyytiä varten. Muu juhlaseurua oli toki liian innoissaan (tai humalassa) edes huomatakseen, että lähdön hetki lähestyi. Vartin etuajassa kömmimme bussiin höpöttämään siitä, mitä illan aikana oli tapahtunut (mikä ei ollut paljon ottaen huomioon, että olemme kaikki hyvin epäsosiaalisia).

Huomasin kuitenkin miettiväni koko kotimatkan ajan herra ponnaria ja varsinkin sitä, että miksi hän oli tullut eteiseen perässämme. No jaa luultavasti hän oli pelkästään kohtelias, kuten aina ja minä vain käännän asian mielessäni haluamaani suuntaan.